Tuoksuja, höyryäviä patoja, elefantinkorvia

Marsha Mehran: Lumoavien mausteiden kahvila
Alkuteos: Pomegranate Soup, 2005. Suomentanut Henna Kaarakainen. Helmi. 302 s. 2006

Heti alkuun piti tarkistaa, kumpi ilmestyi aiemmin: Lumoavien mausteiden kahvila vaiko Harrisin Pieni suklaapuoti, niin paljon juonenkehittelyssä oli samaa. No, Harrisin romaani ilmestyi kuusi vuotta ennen tätä iranilaissisarusten ruokakahvilakertomusta. Mutta juonen samankaltaisuus häiritsi vain aluksi, kyllä Mehran löysi oman äänensä ja oman sanottavansa – onneksi. Irlannin ilmeisesti kuvitteelliseen Ballinacroaghiin sijoittunut tarina oli kiehtovaa, tuoksuvaa, höyryävää ja runsasta luettavaa, jonka tausta löytyy iranilaisnaisten aseman murhenäytelmistä, perhetragedioista, sodan varjosta. Mehranin tuotannosta on käännetty myös toinen teos, Ruusuvettä ja lammaspataa, se päätyi jo lukulistalle. Elefantinkorvareseptinkin kopioin itselleni.

Rahamaffian toimia Islannissa

Arnauld Indridason:  Jyrkänteen reunalla
Alkuteos: Svörtuloft 2009. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon. 300 s. 2011

Islantia kurjistaneen talouskriisin vaiheita muistellessa ei voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että Indridason oli tätä dekkaria kirjoittaessaan todella ajan hermolla, hän tuntuu osanneen ennustaa aika taitavasti, mihin suuntaan maan talous oli menossa – jyrkänteen reunaa kohti. Mutta jotain on hänen tuotannossaan muuttunut. Olen lukenut hänen kaikki dekkarinsa, ilmestymisjärjestyksessä,  ja tämä viimeisin poikkeaa selvästi aiemmista. Aiemmissa dekkareissa on ollut enemmän lämpöä ja inhimillisyyttä. Voihan tietysti olla, että kirjan tunnelmaa latistaa rikospoliisi Sigurdur Ólin avioero ja aiempien romaanien päätähden, Erlendurin, pitkäksi venynyt poissaolo, mutta nämä ovat vain osatotuuksia. Kirjailijan äänensävy on muuttunut kylmäksi ja väsyneeksi. Tämä ei tarkoita sitä, että Jyrkänteen reunalla olisi huono, mutta jäin kaipaamaan niukkaa, arktisen ilmeetöntä lempeyttä, jota aiemmissa kirjoissa oli. Oliskohan se katoamassa islantilaisestakin yhteiskunnasta vai onko kyse vain puhtaasti kirjallisesta tehokeinosta.

Ihanan roisi kirja ruoasta

Peter Elbling:  Ugo DiFonte.  Maistaja
Alkuteos: The Foodtaster. 2002. Suomentanut Leena Tamminen. Wsoy. 329 s. 2003

Jouduin ”minusta riippumattomista syistä” lukemaan Elblingin ruokaromaanin kolmessa erässä, välissä aika pitkiäkin pausseja, mutta edes tämä ärsyttävä häiriö ei pilannut ruokahaluani. Maistaja Ugo DiFonte ja hänen hovinsa kietoi minut pauloihinsa. Voisin kuvitella, että Elbling on saanut hyvin ikuistettua romaaniinsa jotain todella olennaista 1500-luvun italialaiskaupungin tunnelmasta, johon varmastikin vaikutti niin odotettavissa oleva elämäniän lyhyys kuin hektinen, temperamenttinen elämäntyylikin. Mutta nämä seikat jäivät kuitenkin vain mielenkiintoiseksi ja herkulliseksi kuorirakenteeksi, koska hovimaistaja Ugon elämä on täyttä nykyaikaa: elämänilon hakemista,  kiintymystä ja katkeruuttakin, samoin keinottelua ja juonimista. Täyttä 2000-lukua vaikkapa työpaikalla lastentarhassa tai omien vanhempien hoivakotikaksion käytävillä. Pidin Ugon asenteesta: hyväksytään se, että kaikki suuret linjat on ehkä saneltu jo ennen meitä, mutta silti taistellaan nyrkit savessa aina kun vain voidaan.

Kuka oli isäni? Entä isoisäni? Enoni?

Harri Nykänen: Valhe
WSOY äänikirja. 2007

Harri Nykäsen dekkarin tyyli yllätti, yllätti mukavasti. En tiedä miksi, mutta olin luokitellut hänetkin hard-dekkareiden kirjoittajaksi – ja onneksi täysin syyttä. Dekkarin aihe, tyyli ja Lars Svedbergin lumoava ääni veivät suoraan mikawaltarimaisiin kaupunkitunnelmiin. Kiehtovaa. Dekkarin päähenkilö Kai Manner kavereineen olivat silti kyllin rosoisia, ettei fiilistelyssä tapahtunut ylilyöntejä. Ja kun kaiken kukkuraksi ajalliset siirtymät sotavuosiin ja sotaa edeltäneisiinkin aikoihin ja sieltä taas takaisin nykypäiviin tapahtuivat sujuvasti, niin kirjallinen nautinto oli valmis. Nyt suuntana kirjasto ja lisää samanlaista! Itse luodut ennakkoluulot joutavat risukoppaan.

Afganistanin viiltävä jälki

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Alkuteos: A Thousand Splendid Suns, 2007. Suomentanut Kristiina Savikurki.  Otava äänikirja 2008

En varmaan koskaan saa Hosseinin kirjaa mielestäni, niin valtavan vaikutuksen se minuun teki. Vaikutusta oli myös sillä, että olin – aivan sattuman oikusta – valinnut tämän romaanin kirjastosta äänikirjana ja jollakin tavalla lukija Antti Pääkkösen monotoninen, hiukan väritönkin ääni vielä vahvisti tarinan traagisuutta. Afgaaninaisten hirvittävien kohtaloiden kuunteleminen oli lamaannuttaa, olisin halunnut lopettaa kuuntelun, mutten voinut. Itse asiassa viimeiset levyt kuuntelin tauotta yön hiljaisina tunteina. Kirjan jälkeen mieleen jäi myllertämään hirveä määrä kysymyksiä: entä jos joku haluaakin tahallaan tulkita kirjaa väärin, jos kaikki afganistanilaiset leimautuvatkin raakalaisiksi ym. Toisaalta ystäväni sanat jotenkin lohduttivat: tämä toisten hädällä mässäilevä porukka ei Hosseinin teoksia vaivaudu lukemaan. Minä kyllä luen Hosseinin esikoisromaaninkin, vaikken ehkä ihan heti tämän perään.

Elämäni toinen (ja ehkä viimeisin) sci-fi

Leena Krohn: Datura
Wsoy. 211 s. 2001

Kirjallisuuden ja elokuvan alalla on kaksi genreä, jotka eivät minulle sovi: sci-fi ja länkkärit. Tieteisfiktio on kai se termi, jolla sci-fi on käännetty suomeksi ja se ei siis ole se minun juttu. Olen tähän asti lukenut tasan yhden tämän lajin romaanin, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, ja niin ristiriitaista kuin vain mahdollista, pidin siitä aivan suunnattomasti. Nyt en ole aivan varma, voisiko Krohnin Daturan luokitella tähän kirjallisuudenlajiin, mutta oli niin tai näin, pidin tästäkin kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Sitä paitsi Krohn on mestari yhdistämään novellitekniikan lyhyttempoisuuden romaanin rakenteeseen. Sitä paitsi hän on yksi taloudellisimmista kirjailijoista, yhtään ylimääräistä sanaa tai välimerkkiä ei ole eikä lukijalle korosteta ja alleviivata yhtään mitään. Joko ymmärrät ensimmäisellä sanomalla tai sitten et. Muistan kuulleeni radiosta Krohnin haastattelun tämän kirjan syntyprosessista ja haastattelussa hän kertoi, että ällistyttävän monella kirjan fiktiiviseksi muokatusta tarinasta on olemassa oleva tausta todellisuudessa. Muistan hänen kertoneen, että suomalainen yhdistysmaailma on ällistyttävän runsas ja rikas.  Erityisen iloinen olin omasta luumuvanukkaan päivästäni, kun kirjan lukemisen jälkeisenä päivänä kuulin radiosta jutun juuri eräästä Daturan kuvaamasta tieteenhistorian ilmiöstä, pelkkää sattumaako?

Pientä tuuletusta ummehtuneessa Keski-Euroopassa

Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Teos. 307 s. 2011

Olipa mukava lukea vaihteeksi itävaltalaiseen ympäristöön sijoittuvaa romaania. Omassa mielessäni Itävalta sijoittuu samaan vaikeaan sarjaan kuin esim. Suomi ja Iso-Britannia: kansalaiset ovat ärsyttävän ihanan itsepäisiä, omiin kuvioihinsa kangistuneita ja epäillen ja pälyillen kaikkeen uuteen ja ulkopuoliseen asennoituvia. Taskisen esikoisromaanikin kertoo nuoren ulkomaalaisen miniäkokelaan – jo etukäteen tuhoon tuomituista - yrityksistä valmistaa perinteistä kansallisruokaa, pyhäinpäivän uunisikaa. Tarina venyy hiukan liian pitkäksi, mutta se on vain pieni miinus muuten hyvässä tarinassa, jossa tulee pohdittua ennen kaikkea ulkomaalaisten asemaa sisäänpäin kääntyneessä yhteiskunnassa samoin kuin sukupolvien välisiä suhteita ja ongelmien käsittelyä ahtaassa ilmapiirissä kasvaneessa ydinperheessä. Itse asiassa uunipaistin lopullinen arvio taidettiin hoitaa puolikkaalla sivulauseella. Hieno teos, joka kaiken lisäksi herätti ruokahalunkin: kyllä paahdettu punakaali ja knöödelit maistuisivat!